maanantai 10. kesäkuuta 2013

Linja-autossa on tunnelmaa

Linja-autossa on myös kattava kirjo erilaisia enemmän tai vähemmän raivostuttavia ja/tai huvittavia kanssaihmisiä. Nyt onkin hyvä hetki eritellä muutamia matkustajaryhmiä.

Teinit
Liikkuvat usein laumoissa. Ominaista voimakas äänenkäyttö, jopa huutaminen, erityisesti naispuolisilla yksilöillä. Ostavat kuljettajalta lastenlipun mahdollisimman hiljaisella äänellä, ellei kuljettaja sitten satu kysymään asiasta ensin, jolloin vastataan huutaen: "No vittu daa!". Sijoittuvat mielellään neljän istuttavaan penkkiryhmään, takariville tai vanhuspaikoille. Miespuoliset kantavat mukanaan 10-vuotiaan lapsen kokoista urheilukassia, joka sijoitetaan mahdollisimman hankalasti, yleensä roikkumaan puolittain penkiltä käytävälle.

Työmatkalaiset
Esiintyvät yleensä yksin tai pareittain. Lukevat lehteä tai selaavat valtavaa paperipinoa, yrittäen tehdä merkintöjä ja tuhahtelevat, jos bussi sattuu heilahtamaan. Tämän ryhmän parissa esiintyy usein tärkeilyä, esimerkkitapauksina naispuoliset opettajat, pankkineidit ja päiväkodin tädit, jotka käyvät läpi tärkeitä työasioita suureen ääneen. Miespuoliset tärkeilevät kuuluvalla äänellä yksin puhelimeen. Lisäksi mainittakoon parikymppiset, ensimmäisessä työpaikassaan aloittaneet nuoret naiset, yleensä kynähameessa, jotka aloittavat jokaisen lauseen "meidän yhtiössä". Työskentelevät usein puhelinmyyjinä.

+2 promillea
Tuli otettua parikymmentä liikaa ja nyt on vähän hutera olo. Aloittavat yrityksensä nousta pysäkin penkiltä juuri, kun bussi on sulkemassa oviaan ja horjuvat, kaksin käsin oven kaiteesta pitäen, sisään. Sitten alkaa kolikoiden kaivelu taskun pohjalta, pyydetään mahdollisesti kuskia tai lähimpänä istuvaa matkustajaa pitämään avonaista oluttölkkiä sen aikaa. Nyt löytyi euro ja kymmenen senttiä, riittäiskö? Ai ei? Kuka vippais? Ai mutta, toinen tasku onkin vielä tutkimatta. Sieltä löytyy pureskeltu purkka ja kruunukorkki. Lopulta saadaan lippu ja hoiputaan lähimmälle penkille, rojahdetaan jonkun, yleensä elegantisti pukeutuneen nuoren naisen, viereen, haistaan tunkiolle ja kiljupöntölle. Sammutaan kanssamatkustajan olkaa vasten juuri, kun hän on jäämässä pois.

Puhelimessa puhujat
Istuvat yksin keskellä bussia, niin että mahdollisimman moni kuulee seuraavat 40 minuuttia kestävän keskustelun. Kuulisivat toki muutenkin, sillä äänenvoimakkuus pyritään pitämään mahdollisimman korkealla. Vanhemmat yksilöt suosivat erotarinoita ja pitkiä suurenneltuja valitusvirsiä siitä, kuinka heitä on kohdeltu kaltoin arkielämässä. Kanssamatkustajat oppivat yksityiskohtaisesti, miksi erektiohäiriöinen Pertti tarttui pulloon ja kuinka lähikaupan hinnoittelupolitiikka on suunniteltu huijaamaan viimeiset pennoset köyhän eläkeläisen pussista. Nuoremmat tilittävät viikonlopun tapahtumia. Lauseet alkavat: "Siis vittu mä olin jurrissa..." ja "Tiäksä sen yhen Mixun?".

Äidit
Saapuvat bussiin rattaiden, niissä istuvan taaperon, yhden uhmaikäisen ja yhden 7-vuotiaan kanssa. Pian taapero huutaa pää punaisena äidin kainalossa. Rattaissa ei ole hyvä. Ei myöskään niiden ulkopuolella. Myssyä tai aurinkolaseja kiskotaan pois päästä ja heitellään lattialle. Tutti on pudonnut kadulle. Uhmaikäinen karjuu toista tuntia saamatta jääneen jäätelön perään. Banaani ei kelpaa korvikkeeksi, se tungetaan vieressä istuvan tädin ostoskassiin. 7-vuotias on poistunut istumaan näkymättömiin bussin takaosaan, eikä vastaa äidin huuteluihin. Muutaman minuutin kuluttua hänen puolestaan vastaa tuskastunut ääni: "Täällä se repii näitä mainostarroja,".

Siinä taisivatkin olla tärkeimmät. Onneksi suurin osa matkustajista taitaa kuitenkin osata käyttäytyä tai ovat jopa mukavia ja huomaavaisia. Silti, kuten lähes aina ja kaikessa, ne ovat nämä sankarit, joilla kaikki ei aina mene ihan niinkuin pitäisi ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, jotka sieltä joukosta erottuvat eivät-niin-edukseen. Henkilökohtaisesti pyrin pysymään tyytyväisenä niin kauan, kun vierustoverini ei hoida vessa-asioitaan bussissa, toimita ketään sairaalaan ja pysyy tajuissaan.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Raskaita lapsia

Unohtakaa lääkärit, palomiehet ja rauhanturvaajat, yhteiskunnassamme on koittanut uusien sankareiden aika. Nyt on aika kiittää ja kumartaa niitä arjen kiistatta suurimpia sankareita: kotiäitejä. Lapsia on aikojen alusta hoidettu kotona, kaitsettu kotitöiden ohella, ruokittu vasemmalla kädellä sopan hämmentämisen lomassa. Mutta vasta nyt siitä on tullut uskomattoman vaativaa ja raskasta duunia. Mikään ei ole vaativampaa kuin lapsen pitäminen hengissä vauvasta kouluikäiseksi. Ylistäkää kotiäitejä! Kotiäiti on lastenhoitaja, kokki, siivooja, koomikko, fyysikko ja mekaanikko. Sankari. Kuinka tätä ei ole huomattu aiemmin?

Olen syvästi pahoillani, mutta minä en ymmärrä. Miten siitä, mikä on ollut kymmeniä vuosia normaali käytäntö, on tullut käsittämättömän raskas ja äärimmäistä kunnioitusta vaativa työ? En kiistä sekuntiakaan sitä, etteikö lapsesta huolehtiminen ja talouden pyörittäminen ole haastavaa ja hienoa. Mutta miksi siitä täytyy tehdä yhtäkkiä elämää suurempi numero?

Jokaisella vauvapalstalla sadat kotiäidit kertovat, kuinka uskomattoman vaikeaa heidän arkensa on. Kuinka keneltäkään muulta kuin heiltä ei vaadita yhtä paljon. "Älä sano tätä kotiäidille", ohjeistavat lööpit. Häneltä ei saa kysyä, onko hän nukkunut hyvin, koska siitä kotiäiti loukkaantuu. Luuleeko kysyjä, että hän ei saa lastaan nukkumaan öitänsä kunnolla? Näyttääkö hän väsyneeltä? Eikö kukaan ymmärrä, että kotiäidillä ei ole aikaa meikata?

Kotiäiteydestä on raskaan suorituksen lisäksi tullut uskomattoman moniulotteinen prosessi. Kymmenissä blogeissa puidaan vauva-arjen kiemuroita. Yhdessä perheessä syödään vain sormin. Vuoden ikäinen lapsonen pudottaa vielä 95% ruoasta lattialle, mutta ei se mitään, kyllä sinne suuhunkin jotain saadaan. Toisessa perheessä ei käytetä vaippoja, koska ne vieraannuttavat lapsen luonnollisista toiminnoistaan. Laitetaan lattialle sanomalehtiä ja siivotaan seitsemät sonnat päivässä milloin mistäkin, se ei ainakaan tee arjesta yhtään haastavampaa.

Pahinta tässä kaikessa on se, että tämä jylläävä "Mun äidillä on vaikeempaa ku sun äidillä" -kampanja saa kaiken vaikuttamaan siltä, että lapsi on työtä. Vauvan pitäisi olla äidilleen elämän tärkein, kaunein, mahtavin ja erityisesti palkitsevin asia. Ja sitten arjen eläminen hänen kanssaan saadaan kuulostamaan vähintäänkin työleiriltä Siperiassa. Kotiäiti, kun seuraavan kerran avaudut jossain siitä, kuinka teet 24-tuntista työpäivää seitsemänä päivänä viikossa, mieti miltä lapsestasi reilun kymmenen vuoden päästä tuntuisi, jos hän sattuisi sen lukemaan.

Ollaan kaikki arkemme sankareita, mutta jätetään ne marttyyrin roolit muille.

Kauppa-ahdistus

Minä tunnen tällä hetkellä suurta ahdistusta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin ruokaostosten tekemisistä. Teoriasssa asia on hyvin simppeli: astun kauppaan, kerään ostokseni, maksan ne kassalla ja astun ulos. Käytännössä kaikki kuitenkin vaikeutuu huomattavasti, kun tapahtumaan lisätään ne kuuluisat pari muuttujaa.

Ensimmäinen vaikeus tulee kauppaan sisään yritettäessä. Ensin on portaille pudonnut ja sulanut jonkun jäätelötuutti ja todennäköisesti astut siihen. Sen jälkeen on kierrettävä ovien välittömässä läheisyydessä parveileva parinkymmenen alaikäisen muodostama tupakka-, energiajuoma- ja vittuperkelerinki. Sitä ohittaessasi ja sivusilmällä tarkkaillessasi törmäät todennäköisesti kaksosrattaiden kanssa jyräävään kotiäitiin tai kolmeen rollaattoreillaan hyökkäysmuodostelmaan ryhmittyneeseen mammaan. Ja kärryn tietenkin saat itsellesi vasta kolmannella euron kolikolla, kun kaksi edellistä ovat jumiutuneet kolikkopesään työnnettyyn purkkaan.

Tahmeana ja sääret mustelmilla pääset vihdoin sisälle kauppaan ja yrität saada mielialasi pysymään suhteellisen korkealla. Nyt täytyy keskittyä, sillä kauppalappu on jäänyt jälleen kerran keittiön pöydälle. Vihannesosaston perunalaareilla muutama pappa valikoi ammattilaisen elkein sopivia yksilöitä, vallaten luonnollisesti jokaisen neliösentin alueelta. Saatuasi vihdoin kuroteltua ne todennäköisesti liian kiinteät tai jauhoiset potut pussiin, poimittuasi ne pussin revettyä lattialta uuteen pussiin ja punnittuasi ne huomaamattasi afrikkalaisten kääpiösatsumien kilohinnalla, olet valmis jatkamaan. Raivaat siis urhoollisesti tiesi läpi ituhippien ja mandariininpuristelijamummojen, valitsemaan punaisen paprikan ja tuorekurkun. Jälkimmäisen kohdalla väistät jälleen kerran sen viisikymppisen geelitukkaisen äijän virnistyksen.

Lähestulkoon vastaavaa kamppailua on koko kauppareissu. Luovit tietäsi ohi jälkikasvulleen rääkyvien sossumammojen, nilkoillesi ostoskärryillään jyräävien kiireisten naisten, makkarapaketista kolmatta minuuttia kiistelevän keski-ikäisen pariskunnan, koko juomaosaston vallanneen mökille suuntaavan äijäporukan ja ostoksiasi halveksuvasti tuijottavien pissisten. Hiki alkaa helmeillä otsalla ja yrität vakuutella itsellesi, että kyllä se siitä, kun kassalle päästään.

Niin. Kaikkea muuta kuin se siitä. Valitset jonon, jossa edelläsi on vain pari harmittoman näköistä tapausta ja kaikki vaikuttaa vielä hyvältä. Puolen minuutin jälkeen totuus alkaa kuitenkin valjeta. Kassaneiti on ehkä 17-vuotias ja omaa tunnin työkokemusta. Mikään asia ei ole tälle neidolle liian yksinkertainen. Jokaista viivakoodia piipataan kahdesta viiteen kertaan, minkä jälkeen soitetaan tekniseen tukeen ja tiedustellaan, kuinka poistetaan kuitilta neljä ylimääräistä vesimelonia. Nyt alkaa turhauttaa, mutta päätät, ettet vaihda kassaa. Kyllä se sujuu.

Ei se suju. Kun ylimääräiset melonit on vihdoin selvitetty, on asiakkaan vuoro päästä vauhtiin. Tyyne 85 v. haluaa ehdottomasti palauttaa kuusi kuukautta tai mahdollisesti kuusi vuotta sitten, tästä liikkeestä tai ehkä sittenkin Anttilan postimyynnistä, ostetun sähkövatkaimen, koska siinä on nyt varmaankin vika. Niin on naapurin Irja todennut. Tyynelle ei selkene, että palautukset tehdään infopisteeseen. Ei ensimmäisellä, ei toisella eikä kolmannellakaan yrittämällä, vaikka 17-vuotias kassaneiti hennolla äänellään tekeekin todennäköisesti kaikkensa. Alkaa tuntua siltä, että sinun olisi itsesi parasta tarttua toimeen ja poistaa Tyyne voimakeinoin hankaloittamasta muiden elämää.

Radikaaleihin toimenpiteisiin ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä, sillä Tyyne ymmärtää poistua paikalta. Edelläsi on enää yksi asiakas, toivo pilkahtaa sisälläsi: tästä selvitään sittenkin! Väärin. Suhteellisen harmittomalta vaikuttanut yh-äiti kohtaa kassalla lähestulkoon kaikki ongelmat, jotka siinä tilanteessa ovat mahdollisia. Huuhteluaine on unohtunut ja sitä on ehdottomasti juostava hakemaan. Sillä välin kärryissä istuva piltti ehtii syödä puolet suklaalevystä, mukaanlukien pakkauksen viivakoodin ja kassatyttö pääsee taas puheisiin teknisen tuen kanssa. Pullolappu on joutunut epähuomiossa kassahihnalle ja sitä kalastellaan esiin useamman minuutin ajan. Kaiken kruunaa kassalla räjähtävä puolentoista litran pullo kevytlimua ja kotiin unohtunut lompakko.

Itkettää. Sekä suklaaähkyään huutavaa taaperoa, että sinua. Hylkäät ostoskärryn kassan edustalle, kävelet ulos, kaadut rapuissa makaavaan flegmaattiseen teinipoikaan ja ehdit parahiksi pysäkille näkemään sen ainoan bussin perävalot, jolla olisit päässyt inhimillisessä ajassa kotiin. Tarkemmin ajateltuna tänään onkin loistava päivä tilata pitsa.

Naiset, jotka vihaavat pornoa

Satuin tässä lukemaan Iltalehden Rakkaus & seksi -osion kysymyksiä ja vastauksia. Huono idea, hyvin huono. En voi suositella kenellekään. Ellet sitten satu tuntemaan huonoa oloa omasta seksielämästäsi ja kaipaa piristystä. Noihin kun hetkisen tutustuu, niin tulee hyvin pian olo, että itsellä on kaikki asiat mainiosti.

Sieltä kaikkien "Mieheni on perverssi ja tahtoo, että laitan hänen elimensä suuhuni" -hysterioiden keskeltä löytyy lähes jokaisesta kysymyksestä ja vastauksesta yksi punainen lanka: porno. Se on paha. Paha, paha, paha. Miehet, jotka vihaavat naisia, katsovat pornoa. He ovat riippuvaisia. Heidän käsityksensä todellisuudesta on hämärtynyt. He elävät fantasiamaailmassa, eivätkä kykene kunnioittamaan vastakkaista sukupuolta. Ja minun tekisi mieli huutaa.

Ongelma ei ole miehissä. Tai pornossa. Ongelma on naisissa, jotka vihaavat pornoa. Naisissa, jotka syystä tai toisesta ovat tulleet siihen tulokseen, että heidän seksielämänsä ongelmat johtuvat siitä, että heidän puolisonsa aika ajoin nauttii aikuisviihteestä. Se koetaan loukkaavana ja naisen asemaa parisuhteessa horjuttavana toimintana. Jopa nämä seksuaalineuvoja jakavat ammattilaiset ovat samaa mieltä. Ja yleensä heidän ensimmäinen vastauksensa lähes kaikkeen on se, että mies on riippuvainen pornosta.

Kun miehellä ei kostean baari-illan ja jatkoilla tyhjennetyn viskipullon jälkeen ota eteen aviovuoteessa ja tästä järkyttynyt vaimo ottaa etsii vastauksia ongelmaan, löytyy sen ydin pornosta. Äijän käsitys siitä, millainen on oikea nainen, on hämärtynyt. Hän ei kykene enää innostumaan muusta kuin silikonitissisistä turbohuulisista tekoblondeista. Taas yksi mies, jonka aivot porno on tuhonnut.

Hyvät naiset, me elämme 2000-luvulla. En tunne yhtäkään miestä, joka kimmastuu tai loukkaantuu siitä, että vaimo kuolaa sohvalla paidattoman Brad Pittin perään. Tai vielä vähemmän kokee itsensä jollain tavalla uhatuksi. Voin vakuuttaa, että se kaunis ja kireä parikymppinen mimmi ei sieltä tietokoneen ruudulta hyppää olohuoneeseenne ja vie miestäsi. Ja jos seksielämänne tuhoaa jokin asia, se todennäköisesti on typeristä asioista ahdistuminen ja loukkaantuminen, toisen osapuolen syyllistäminen, haluttomuus selvittää tilannetta järkevästi ja vain oman näkökannan ymmärtäminen sekä siinä järkähtämättä pysyminen. Porno ei ole vaarallista, mutta pornoviha voi hyvinkin olla!

Nyt se on tapahtunut

...nimittäin tekosyyni ovat loppuneet. En keksinyt enää yhtäkään hyvää tai edes kelvollista syytä olla aloittamatta bloggaamista. Opiskelukiireitä ei ole olemassa, ei myöskään raivokasta pääsykokeisiin valmistautumista. Aikaavievä parisuhde loistaa poissaolollaan ja työpäivät eivät ole niin uuvuttavia, etteikö niiden jälkeen kykenisi minkäänlaiseen kirjoitustyöhön. Joten tässä sitä nyt ollaan.

Toinen tekijä oli se, että hyviä syitä aloittamiselle alkoi kasaantua huolestuttavissa määrin. Suurin niistä on se, että minulla on asiaa. Yleensä sitä on niin paljon, että kaiken sen tuomiseksi ilmoille ei riitä yksi tai kaksi päivitystä facebookissa. Lisäksi olen alkanut epäillä, että jos kuitenkin jatkan yrittämistä, kaverimääräni lähtee laskuun. Ihmiset eivät ehkä jaksa kilometripäivityksiä uutisvirrassaan. On siis parempi tarjota vaihtoehtoja: blogia voi lukea tai sen voi jättää lukematta. Kukaan ei survo väkisin kenenkään kurkusta alas parinsadan sanan avautumista lähikaupan kassan asenneongelmasta loistavin sanankääntein, jos rankan työpäivän jälkeen ei vaan jaksa.

Tästä se nyt lähtee. Lupaan olla vähintään ajoittain viihdyttävä, hauska ja ehkä jopa fiksu. Aion avautua oman arkeni sattumuksista, minua mietittyttäneistä, ärsyttäneistä tai huvittaneista asioista ja muuten pinnalla olleista aiheista. En lupaa aina olla täysin poliittisesti korrekti, siistikielinen tai siveä ja olen varma, että onnistun suututtamaan vähintään seuraavien ihmisryhmien edustajia: feministit, perussuomalaiset, kukkahattutädit, Frederikin fanit, jeesustelijat, kassatädit ja blondit.

Kiitos ja anteeksi jo etukäteen!